Väkivallattomuuden tukijat -hanke järjesti huhtikuun lopulla Seurusteluväkivalta ilmiönä -koulutuksen. Näyttää siltä, että nyt ollaan pysähdytty isosti nuorten seurustelun ja siihen liittyvien tärkeiden tekijöiden äärelle! Koulutuksen anti oli kattava ja osallistujia oli mukana etänä toteutetussa koulutuksessa parisensataa.
Anu Isotalo toi esiin näkökulmia liittyen seurusteluväkivaltaan ja sen tunnistamiseen, Outi Rantamäki eritteli digitaalista väkivaltaa, Anni Ketopaikka ja Marjut Keskitalo avasivat seurustelun ja siihen liittyvän väkivallan puheeksiottamista nuoren kanssa, Pirjo Ervasti ja Heidi Salomäki puhuivat puheeksiottamisesta väkivallantekijän kanssa. Tosi kiinnostavia puheenvuoroja ja toisiinsa kietoutuvia aiheita!
Useaan otteeseen nousi esiin turvallinen seurustelu ja se kuinka kohtaavalle aikuiselle on tarvetta. Seurusteluun liittyy varmasti aina jonkin verran turvattomuuden tunnetta, onhan silloin ryhdytty läheiseen suhteeseen uuden ihmisen kanssa. Ja vaikka ihminen olisi entuudestaankin tuttu, seurustelusuhde tuo esiin uusia puolia, myös itsestä. Mikä seurusteluun sitten voi tuoda turvaa? Nuoret kaipaavat paitsi tietoa siitä mikä kuuluu terveeseen seurustelusuhteeseen, myös mahdollisuutta aidosti keskustella aikuisen kanssa seurustelusta. Eikä pelkästään niistä vaikeuksista ja riskeistä, vaan myös kaikesta positiivisesta mitä seurustelu tuo mukanaan.
Minua on mietityttänyt tuo nuoren kohtaaminen siitä asti, kun 2000-luvun alussa aloitin toimintani nuorisotyön parissa. Kohtaamisen tärkeydestä on viime vuosina kirjoiteltu paljon ja siihen on olemassa selkeää ja kokemukseen pohjaavaa ohjeistusta. Katso silmiin, ole läsnä, älä toimi oletuksen pohjalta, voit tuomita teon mutta et ihmistä… Kaikki perusteltuja ja hyviä ohjeita, mutta miksi kohtaaminen ja aito dialogi jää nuorten puheiden perusteella usein ohueksi? Meillä on kuitenkin valtavasti koulutettuja hyvinvointityötä tekeviä ammattilaisia, joilla on varmasti halukkuutta auttaa.
Ajattelen, että luottamus luo turvallisuutta. Aikuisena ammattilaisena luottamusta voi rakentaa panostamalla tutustumiseen. Nuoren kanssa puhuessa ei tarvitse heti mennä ongelmiin ja vaikeuksiin. Ensin täytyy tietää kenen kanssa on tekemisissä ja antaa ehkä vähän itsestäänkin. Sitten nuorenkin on helpompaa avata sisintään ja luottaa siihen että asioiden on mahdollista kehittyä parempaan suuntaan.
Luottamuksen puute seurustelusuhteessa tuli esiin koulutuksen alkuvaiheessa, kun puhuttiin mustasukkaisuudesta ja toisen kontrolloinnista. Mainittiin, että nuoret pitävät usein normaalina sitä, että seurustelukumppani rajoittaa toisen sosiaalista piiriä ja siinä toimimista. ”Parisuhteessa ei kuulu olla salaisuuksia”, on kuultu sanottavan. Kontrollointi ja rajoittaminen on myös kohtalaisen helppoa, jos kumppanilla on pääsy toisen puhelimelle. Olisiko yksi ulottuvuus nuoren omien rajojen asettamisessa tietous siitä, että puhelin ja sen sisältö on yksityinen asia, vähän kirjesalaisuuden tapaan? Mihin vedetään raja avoimuuden ja yksityisyyden välillä?
Viihde, some ja uutisointi ruokkivat nuorten mielenmaisemia ja asenteita. Entä olisiko meillä aikuisina, eikä pelkästään ammattilaisina, jotain annettavaa vaikkapa empatian osoittamisen saralla? Voisimmeko jotenkin näyttää esimerkkiä toisen asemaan asettumisessa? Tee toiselle mitä toivot itsellesi tehtävän. Ehkä tämän ikiaikaisen kultaisen säännön voisi kaivaa naftaliinista. Entä luottamus ja vastavuoroisuus, miten jaamme aikuisina ajatuksiamme ja kokemuksiamme nuorten kanssa?
Ehkä tässä voisi pysähtyä ajattelemaan mitä itse kaipaa silloin kun on neuvoton ja yksinäinen. Sitten vaan sopivan hetken tullen soveltamaan sitä kultaista sääntöä.
Kirjoittaja:
Heikki Korhonen
väkivaltatyöntekijä