Tunnen pientä jännitystä kävellessäni kohti helsinkiläislukiota puolen päivän jälkeen vappuaattona. ”Kuinkahan työskentely lukion terveystiedon oppitunnilla tulee sujumaan? Miten minut otetaan vastaan? Montakohan opiskelijaa siellä edes on paikalla?” Opettaja tapaa minut sovitusti ulko-ovella serpentiinit kaulassa ja vappufiilis alkaa välittyä. Tunnelma lukiolla on eläväinen ja opiskelijoitakin näyttää vielä olevan paikalla.
Tarkoituksenani on kokeilla terveystiedon tunnilla puheeksi ottamisen mallia, aiheena seurustelu. Aikaa on ruhtinaalliset 90 minuuttia ja olen valmistautunut myös taustoittamaan ja purkamaan työskentelyä kaikessa rauhassa opiskelijaryhmän kanssa. Ilokseni tunnille saapuu 12 opiskelijaa ja vain neljä on jättänyt tulematta paikalle. Ehkä vappuaaton koleahko sää on puolellani.
Työskentelyn keskeisin asia on keskusteleminen ja kun saan esiteltyä itseni ja asiani, käydään töihin. Opiskelijat muodostavat pareja tai pieniä ryhmiä, jotka dioja ja omaa työpaperiaan hyödyntäen luovat omaa tarinaansa kuvitteellisen, seurustelevan parin elämästä. Työskentelyn aikana seurustelua lähestytään ihastumisen, ihmissuhteiden, kriisien ja eroamisen näkökulmista. Kuhunkin vaiheeseen pysähdytään erikseen ja pienryhmien tuotoksista otetaan nostoja. Jokaisen parin tarina on erilainen.
Nämä lukiolaiset vaikuttavat aidosti kiinnostuneilta seurusteluun liittyvistä teemoista ja työskentely käynnistyy aika vaivattomasti. Tarinoiden hahmot vaihtelevat urheilijoista päihteiden käyttäjiin, iältään he ovat 17-25-vuotiaita. Esiin nousee narsismia, väkivaltaa ja vainoamista, mutta myös vaikeuksien kautta kasvamista ja parisuhteen uusi kukoistava alku. Yleensä valmistaudun siihen, että osa pienryhmistä käy enemmän dialogia ja osa on enemmän aktiivisen kuuntelijan roolissa. Nyt 90 minuuttia meinaa käydä lyhyeksi. Keskustelulle on ryhmässä matala kynnys ja esiin tulee monia huomionarvoisia ajatuksia kaikista ryhmistä.
Suunnitelmissani työpajan ohjaaminen vaikuttaa aina selkeältä ja vaivattomalta. Usein vastaan tulee kuitenkin asioita, joihin ei voi ennalta vaikuttaa. Ryhmässä voi olla varautunut ilmapiiri, tai sitten en saa diaesitystä näkymään. Joskus sitä alkaa ohjaajana jostain syystä itse takeltelemaan ja sekoilemaan puheissaan. Nuoret ovat kuitenkin ottaneet positiivisesti vastaan tällaisen keskustelevan ja nuorilähtöisen tavan käydä seurusteluteemaa läpi. Lukion opettaja tuumaili jälkeenpäin, että ehkä taustastani nuorisotyöntekijänä on apua. Voi olla. Painotan työpajan alussa nuorten omaa roolia asiantuntijoina, dialogin tärkeyttä ja kerron että oma tehtäväni on pelkästään mahdollistaa ja ohjata työskentelyä. Uskon että tämä vastuunjako aktivoi nuoria ja lisää toimijuutta ryhmässä.
Mikä oli sitten tämän kokeilukerran anti? Ainakin se tuli selväksi, että 90 minuuttia saadaan helposti vierähtämään aiheen parissa, kun ryhmässä ollaan valmiita puhumaan. Ainahan näin ei ole. Toisinaan syynä on se, että ryhmäläiset ovat vieraita toisilleen, joskus joukossa on syystä tai toisesta varautuneita yksilöitä, tai sitten toisiin ei luoteta heikon ilmapiirin vuoksi. Jos osallistujista ei meinaa saada mitään irti, on tyydyttävä vähempään. Silloin yritän muistuttaa itseäni, ettei joka kerta voi mennä täydellisesti. Kehittämistyössä pitääkin tulla vastaan hetkiä mitkä vetävät mietteliääksi. Esimerkiksi eräässä tutkintokoulutukseen valmentavan koulutuksen ryhmässä keskustelua kävi oikeastaan vain kaksi yhdeksästä opiskelijasta ja heitäkin piti hetkittäin hieman johdatella takaisin aiheeseen. Kuitenkin toiset kuuntelivat aktiivisesti, esiin tuli hyviä ajatuksia esimerkiksi vastuusta seurustelusuhteessa. Jälkeenpäin opiskelijoita haastateltuani sain rakentavaa palautetta ja kehittämisideoita esimerkiksi käytettävään materiaaliin liittyen.
Työpajan lopuksi lukiolaisilta kysytään, mikä seurustelussa on tärkeää. Tässä muutama ajatus: yhdessä kasvaminen, oman arvon muistaminen, yhdessä sovitut rajat, turvallisuus, kunnioitus, luottamus, kommunikointi.
Viisaita ajatuksia!
Kirjoittanut:
Heikki Korhonen
Väkivaltatyöntekijä