Osallistuin viime viikolla amerikkalaisen National Resource Center Of Domestic Violence-organisaation järjestämään Male Survivors-webinaariin. Ajatuksenani saada tuntumaa siihen, miten väkivaltateemaa lähestytään USA:ssa, miten siitä puhutaan ja olisiko aiheesta jotain opittavaa Amerikan kollegoilta. Webinaaria isännöi Toby Fraser. Osallistujista ja tapahtuman hengestä välittyi lämpö ja sain työtilani sermiin oikein sertifikaatin osallistumisestani!
Osallistujia oli paikalla Alaskasta Texasiin ja ensimmäisenä pisti silmään se, kuinka kaikki esittäytyivät chatissa. En tiedä kuinka moni osallistujista luki toistensa esittelyt, mutta osallistujien aktiivinen ote ja ulospäin suuntautuva meininki välittyi. Pakollisten alkujargoneiden jälkeen päästiin käsiksi aiheeseen, joka oli vapaasti käännettynä Miespuolisten väkivallasta selviytyjien tunnistaminen ja tukeminen. Keskeinen käsite oli IPV (intimate partner violence), eli väkivalta intiimissä suhteessa.
Mikrofonit ja kamerat olivat osallistujilta suljettuina ja työskentelyyn osallistuminen tapahtui aiheeseen liittyvien kyselyiden avulla. Aika tavallinen käytäntö suomalaisissakin webinaareissa. Ero amerikkalaisessa tavassa juoksuttaa webinaaria tuli esiin informaation ja osallistujien kokemusten huomioimisen suhteessa. Yleinen info ja muodollinen esiintyminen oli vähäisempää ja asiakkaan sekä työntekijän subjektiivisia kokemuksia painotettiin.
Alussa eriteltiin sitä millaisia esteitä avuntarvitsijat kohtaavat apua hakiessaan. Tässä olivat eriteltyinä tutkimuksesta ja kenttätyöstä saatu tieto. Tutkimustiedosta esiin nostettiin epäluottamus viranomaisiin, häpeä, pelko väkivallan tekijäksi leimautumisesta sekä se, ettei omalle kokemukselle löydy väkivallan kokemuksia vastaavia sanoja. Kenttätyöstä esteinä nostettiin esiin pelko lasten huoltajuuden menettämisestä, mieserityisten palveluiden vähyys sekä ammattilaisten kouluttamattomuus miesasiakkaiden auttamisessa.
Suurin osa webinaarista (kesto yhteensä n. 90 min) käytettiin esimerkkitapauksen kautta osallistujien omien kokemusten ja ajatusten käsittelemiseen. Esimerkkinä käytettiin tilannetta, jossa Marcus oli tullut vastaanotolle ja kertonut kohtaamastaan väkivallasta. Marcusin naisystävä Dana oli menettänyt työnsä, minkä jälkeen asiat parisuhteessa muuttuivat ja ilmapiiri yhteisessä kodissa oli ”munankuorilla kävelemistä”. Ilmeni sosiaalisten suhteiden ja puhelimen käytön kontrollointia, riidat kärjistyivät vakavammiksi ja lopulta Marcus löi suutuspäissään nyrkillään seinään. Sen jälkeen Dana tarttui puukkoon ja silloin Marcus soitti poliisille. Tapauksen jälkeen Markus muutti veljensä luo ja yritti saada apua. Avunpyynnöt eivät aluksi tuottaneet tulosta, koska Marcusia itseään pidettiin syyllisenä. Kuvitteellinen tapaamisemme Marcusin kanssa tapahtuu viikkoja myöhemmin.
Kuvitteellista tapaamista käsiteltiin kysymällä meiltä osallistujilta, kuinka tapaukseen epäilevästi suhtautuva työkaverimme voisi ilmaista, ettei ota Marcusin tarinaa tosissaan. Vastauksissa mainittiin mm. kehonkieli, ilmeet, vähättelevät kommentit sekä lukuisten tarkentavien kysymysten esittäminen. Saimme vinkkejä miespuolisen asiakkaan käyttäytymisen arvioimiseen (kuva) sekä esimerkkejä siitä millaisilla kysymyksillä miespuolisen asiakkaan tilannetta saadaan kartoitettua syvemmin.
Ennen webinaaria huomioni kiinnitti erityisesti tuo tilaisuuden nimi: Male survivors. Jotenkin mieleeni tuli sankarin viitta päällä tuulettava ”selviytyjä”, se tuntui hieman hölmöltä. Mitä sankarillista on olla väkivallan uhri? Niin siis uhri, vai selviytyjä? Toisaalta amerikkalaisessa kulttuurissa ollaan arkailematta ylpeitä omista saavutuksista. Ja onhan se kieltämättä saavutus, kun lähisuhdeväkivaltaa kohdanneena pystyy hakemaan apua ja jatkamaan elämäänsä kokien, että olen selviytynyt!
Oli virkistävää, mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää osallistua ulkomaiseen webinaariin. Vahva suositus myös tämän blogin lukijoille, jos tällaiseen on mahdollisuus!
Kirjoittanut:
Heikki Korhonen
Väkivaltatyöntekijä